Paluu Saksaan

Paluumatkan Kleinheubauchiin teimme täysin eri reittiä. Päätimme tulla vähän pienempiä teitä takaisin ja ajoimme huomattavasti pitempään Italian puolella ennen rajanylitystä Sveitsiin. Emme ihan Milanossa vielä ymmärtäneet minkälaisen reitin olimme valinneet. Reitin luonne alkoi selvitä, kun kiipesimme ja kiipesimme serpentiiniteitä kohti rajaa. Aivan uskomattomia maisemia ja teitä. Tajusimme ylittävämme alpit civikillä!



Hauska episodi sattui huoltoasemalla. Tankki alkoi olla tyhjä ja ajoimme sivuun huoltoasemalle. Näimme, että joku lappu siinä bensapistoolien vieressä on. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin tunnustaa, että ihan täysin ei teksti:"Pompa fuori servizio" avautunut. Oletimme, että keskimmäisestä pistoolista ei saa menovettä. Niinpä työnsin luottokorttini automaattiin. Aika nopeasti huomasin, että automaatti on pimeä ja kortti on nyt siellä sisällä. Samassa huoltoasemalta tuli nainen kiivaasti puhuen ja käsillä huitoen. Lähinnä käsien liikkeestä käsitin, että nyt on joku mennyt pieleen. Aloin tonkia takaluukusta pihtejä, jotta saisin kortin pois automaatista, mutta kun palasin automaatille niin nainen oli jo jotenkin onnistunut kaivamaan kortin koneesta. Onneksi. Olisikohan soitto Securitakselle riittänyt kortin takaisin saamiseksi, jos kortti olisi koneeseen kadonnut?



Ennen rajaa pistäydyimme syömään jossakin pikkukylässä. Löysimme hienon paikan navigaattorin opastuksella. Meiltä meinasi usko loppua, kun kävelimme kohti ravintolaa. Vanhan autotallin peränurkasta kiivettiin kivisiä ja pimeitä rappusia jonkun talon takapihalle ja siellä oli viihtyisän näköinen ravintola. Siinä ovella seisoessamme omistaja tuli kuitenkin sanomaan yllättävän hyvällä englannilla, että paikka on auki vain iltaisin. Harmi, sillä se ei todellakaan vaikuttanut miltään turistipaikalta eikä siellä taatusti olisi ollut muita suomalaisia. Tuskin edes ruotsalaisia.



Kysyimme omistajalta uutte ravintolaa ja hän kertoikin jonkun hyvän ravintolan olevan lähellä rautatieasemaa. Sitä emme kuitenkaan koskaan löytäneet ja tyydyimme hotellin lounasruokaan. Ihan hyvää tonnikalapastaa, mutta ei mitään erikoista. Mielenkiintoista oli taas arvailla mitä tilaa, kun ruokalista oli italiaksi tarjoilijan vihossa eikä neiti osannut sanaakaan englantia. Hotellin ravintolassa meidän kanssa lounasti paskakäsisiä työmiehiä ja siisteihin uniformuihin pukeutuneita virkamiehiä. Kaikki vetivät tietenkin pullon punaviiniä palanpainikkeeksi. Me tyydyimme veteen.



Italian ja Sveitsin raja oli aivan vuorien päällä, puuttomalla alueella. Hauska tapahtuma sattui myös rajanylityksessä. Olimme tietenkin varautuneet passintarkastukseen, koska sellainen suoritettiin edellisenkin kerran, kun Sveitsiin saavuimme. Kolmella tullihenkilöllä ei ilmeiseti paljon kiire painanut, koska he evästivät pienessä lasikopissa vielä tovin, kun me olimme kopin kohdalle ajaneet. Mikäs siinä. Työpaikka alppien päällä, ympärillä ei mitään ja päivässä muutama auto. Kopista löntysti leipä suussa meitä kohti mies, joka oli ilmeisesti hävinnyt vedon ja joutunut tulemaan ulos meidän luo. Mies katsoi rekisterikilpeä, ja kun avasin ikkunan ensimmäiset sanat olivat: "Suomi, Suomi". Eikä tässä vielä kaikki, kun mies sai leipänsä syötyä en ollut uskoa korviani, kun hän jatkoi, että on myymässä autoaan. Hän oli kuullut, että Suomessa autot ovat kalliita ja halusi myidä Mininsä minulle. 10 000 euroa oli hintapyyntö. Kieltäydyin kohteliaasti, mutta olisihan se ollut tapa vaihtaa autoa: Alppien päällä, tullivirkailijan kanssa;) Passeja mies ei kysellyt, mutta otti ne vastaan, kun niitä tyrkytin.





Saksassa katsoimme kartasta, että rajanylityspaikka oli yli 2200 metrin korkeudessa merenpinnasta. Sveitsin puolella laskettelimme Splugen-nimisen laskettelukeskuksen hissilinjan alta laaksoon. Vuoren rinteillä tallusteli taas kellokaulaisia lehmiä. Sveitsin puolella oli aika kuumottavaa ajella alas, kun serpentiinien reunoilla ei ollut edes kaiteita. Vau. Näin jälkikäteen alppien ylitys oli reissun parasta antia.





Ennen Saksaa ajoimme vielä pätkän Itävallan puolella ja Lichtensteinkin oli ihan siinä rajajoen toisella puolella. Sveitsistä Itävaltaan siirryimme joen yli. Hauska oli huomata, että sillan Sveitsin puolella oli pitseria nimeltä Simone ja samalla kohtaa Itävallan puolella oli Roni-niminen pitseria (asianomaiset varmaan ymmärtävät, miksi meitä huvitti).

-Jaakko