Näihin aparaatteihin pääsin tutustumaan eilen. Minun ja nollorien ensimmäiseen konetekniikan kurssiin Chalmersissa kuuluu nimittäin tuotekehitysprojekti, joka on tarkoitus viedä prototyypin tekemiseen asti. Tämä tulee ilmeisesti tapahtumaan muidenkin kurssien kohdalla, koska koululla on oma prototyplabbet ja siellä kaksi konepajamiestä töis.
Meidän kurssiin kuuluu muistaakseni 12 pajatuntia + eilinen neljän tunnin opastus. Prototyplabbetissa ei saa omalla ajalla tehdä hommia, eikä täällä ole oulunkaltaista pajakerhotoimintaa. Muuten paja on kyllä pätevän oloinen prototyyppitarkoitukseen.
Labbetissa on puupuoli oiko- ja tasohöylineen, sirkkeleineen, vannesahoineen ja niin edelleen. Metallipuolella oli taas joku pieni koneistuskeskus ja nc-sorvikin. Me tutustuimme lähemmin kuitenkin Miggiin, pylväsporakoneeseen ja manuaalisorviin.
Migillä kaikkien piti hitsata latan palaan muutama palko ja sorvilla piti ottaa milli pois akselista. Pylväsporakoneella kaikkien tehtävänä oli vaihtaa istukka ja terä. Puupuolella kaikkien piti vannesahata, höylätä ja hioa oma pikku puukappale.
Oulussa pajaan tutustuminen hoidettiin muistaakseni muutamalla alle tunnin työstödemolla, joissa oli varmaan noin parikymmentä ihmistä kerralla. Lisäksi hitsaustekniikan kurssilla oli hitsausosio, jossa hitsattiin kaasulla ja leikattiin plasmalla. Joka tapauksessa henkilökunnan resursseja ja opiskelijoiden aikaa käytettiin suurinpiirtein yhtä paljon, mutta Oulussa pääsimme vain näkemään, kuinka lastu lentää. Täällä ensimmäisen kurssin aikana parikymmentä nolloria kiersi labbetin koneet siis neljässä tunnissa ja taatusti mieleen jäi enemmän, kun kaikkien piti oikeasti ottaa miggi-kolvi ja sorvin kampi käteen.
Hitsaamossa oli yllättävää huomata kuinka harva oli hitsannut ennemmin. Konepajamies kysyi sitä kaikilta ja noin 20 % meistä oli aiemmin kokeillut raudan sulattamista valokaarella. Minut hän tietenkin tunnisti heti suomalaiseksi ja kysyi kaikilta, miksi suomalaiset ovat niin hyviä hitsareita? Hänen mielestään me olemme niin rauhallisia, että homma sujuu. Kerroin olevani eri mieltä. Tämä kaikki siis nimenomaan ennen minun varsinaista räkimistäni. Minun palkojeni jälkeen suomalaisia ei enää kehuttu. Sori.
Mielenkiintoinen kierros jokatapauksessa. Innolla odotan, jotta saamme taulunripustimemme ideoitua ja suunniteltua, jotta pääsemme tekemään prototyyppiä mullistavasta keksinnöstä;)
-Jaakko
tiistai 30. syyskuuta 2008
Italian dinner
Suununtaipäivä nukuttiin viiteen asti, sitten oli "pakko" lähteä Leenan buddy-grouppien Italialaiselle illalliselle. Ihan tarkkaa tietoa tulevasta ei ollut, mutta jonnekin opiskelija-asuntolaan oltiin menossa. Ratikkapysäkillä homman juoni selvisi, kun tapasimme illan isännät, Darion ja Giuseppen. Giusepen nimen oikeellisuudesta en ole aivan varma.
Herrat olivat ostaneet kuusi muovipussillista aineksia kahteen pastaillalliseen ja yhteen kakkuun. Kello oli siis kuusi ja meillä kauhea nälkä, emmehän olleet syöneet mitään koko päivänä. Salaa kuvittelin, että saan mennä valmiiseen pöytään ja vetää massun täyteen maailman parasta pitsaa. Vituiks män.
Paikalla meitä oli varmaan parisenkymmentä tyyppiä. Pienehkössä keittiössä hääri ainakin liettualaisia, ruotsalaisia, italiaanoja, saksalaisia ja yksi koiranleuka Venäjältä.
Italialaiset eivät juuri ruuanlaitossa apua kaivanneet ja oli hatun noston arvoinen suoritus heiltä kokata kolmella normaalikokoisella kattilalla kaksi ateriaa parillekymmenelle hengelle. Ei hätää, he olivat ammattilaisia.
Dariolla ja kavereilla oli työnjako selvä, italialaiset naiset vahvistettuna Giusepellä hoitivat kaakun ja muut isännät häärivät hellan ympärillä. Kasvisruoan ystävänä katselin kauhulla oikeaa siankylkeä, jota herrat paloittelivat ensimmäiseen kattaukseen. Oikean nahkan alla oli kolme senttiä ihraa ja pikku siivu punaista pekonia. Normaaliolosuhteissa ei tulisi mieleenikään syödä sellaista. Helpottuneena kuulin, että sisilialainen kasvispasta on vuorossa toisessa kattauksessa.
Kaakun koostumus oli vähintäänkin erikoinen. Siihen tuli perusaineiden kuten jauhojen, munan, sokerin ja hiivan lisäksi desilitratolkulla oliiviöljyä ja litratolkulla jogurttia. Nämä kaikki aineet vain sekaisiin ja uunipellille. Italialainen kropsu oli valmis parin tunnin kuluttua, juuri ennen toista kattausta.
Ensimmäinen kattaus ei ollut minun mieleeni lähinnä sen siankyljen takia. Moni sitä veti kuitenkin posket lommolla, Leenan mielestä se oli yllättävän hyvää. Dario puolusteli, että pastan määrän takia keittäminen epäonnistui hieman. Se täytyy sanoa, jotta joko kattila oli liian pieni tai sitten pastaa oli sen verran liikaa, mitä sitä oli hellalla, tiskipöydällä ja lattialla. Aika sotkuista näytti olevan.
Toista ateriaa isännät alkoivat valmistelemaan reilun miettimistauon jälkeen ensimmäisestä ateriasta. Pasta-ateria koostui tällä kertaa fusilli-pastasta munakoisokastikkeessa. Munakoisot oli lohkotto ja niitä oli täytetty juuston paloilla ja valkosipulilla, sisilialaiseen tyyliin. Se oli tosi hyvää ja sitä saattoi syödä sen verran, jotta nälkä lähti.
Kakku uunipellillä oli noin 5 senttiä paksu ja kuten olettaa saattaa, se jäi parin tunnin paistamisen jälkeenkin sisältä raa`aksi. Siinä oli kuitenkin ainekset onnistumiseen, joten ehkä sitä on syytä joskus kokeilla, pienemmässä mittakaavassa.
On hienoa, jotta tälläisiä tapahtumia järjestetään ja jotta vaihtarit järjestävät ohjelmaa toisilleen. Ateriapaketti maksoi 30 kruunua ja oli taatusti sen arvoinen. Olisi kiva järjestää vastavetoisesti suomalainen illallinen, mutta mitä tarjota? Sitä emme keksineet illan aikana.
-Jaakko
Herrat olivat ostaneet kuusi muovipussillista aineksia kahteen pastaillalliseen ja yhteen kakkuun. Kello oli siis kuusi ja meillä kauhea nälkä, emmehän olleet syöneet mitään koko päivänä. Salaa kuvittelin, että saan mennä valmiiseen pöytään ja vetää massun täyteen maailman parasta pitsaa. Vituiks män.
Paikalla meitä oli varmaan parisenkymmentä tyyppiä. Pienehkössä keittiössä hääri ainakin liettualaisia, ruotsalaisia, italiaanoja, saksalaisia ja yksi koiranleuka Venäjältä.
Italialaiset eivät juuri ruuanlaitossa apua kaivanneet ja oli hatun noston arvoinen suoritus heiltä kokata kolmella normaalikokoisella kattilalla kaksi ateriaa parillekymmenelle hengelle. Ei hätää, he olivat ammattilaisia.
Dariolla ja kavereilla oli työnjako selvä, italialaiset naiset vahvistettuna Giusepellä hoitivat kaakun ja muut isännät häärivät hellan ympärillä. Kasvisruoan ystävänä katselin kauhulla oikeaa siankylkeä, jota herrat paloittelivat ensimmäiseen kattaukseen. Oikean nahkan alla oli kolme senttiä ihraa ja pikku siivu punaista pekonia. Normaaliolosuhteissa ei tulisi mieleenikään syödä sellaista. Helpottuneena kuulin, että sisilialainen kasvispasta on vuorossa toisessa kattauksessa.
Kaakun koostumus oli vähintäänkin erikoinen. Siihen tuli perusaineiden kuten jauhojen, munan, sokerin ja hiivan lisäksi desilitratolkulla oliiviöljyä ja litratolkulla jogurttia. Nämä kaikki aineet vain sekaisiin ja uunipellille. Italialainen kropsu oli valmis parin tunnin kuluttua, juuri ennen toista kattausta.
Ensimmäinen kattaus ei ollut minun mieleeni lähinnä sen siankyljen takia. Moni sitä veti kuitenkin posket lommolla, Leenan mielestä se oli yllättävän hyvää. Dario puolusteli, että pastan määrän takia keittäminen epäonnistui hieman. Se täytyy sanoa, jotta joko kattila oli liian pieni tai sitten pastaa oli sen verran liikaa, mitä sitä oli hellalla, tiskipöydällä ja lattialla. Aika sotkuista näytti olevan.
Toista ateriaa isännät alkoivat valmistelemaan reilun miettimistauon jälkeen ensimmäisestä ateriasta. Pasta-ateria koostui tällä kertaa fusilli-pastasta munakoisokastikkeessa. Munakoisot oli lohkotto ja niitä oli täytetty juuston paloilla ja valkosipulilla, sisilialaiseen tyyliin. Se oli tosi hyvää ja sitä saattoi syödä sen verran, jotta nälkä lähti.
Kakku uunipellillä oli noin 5 senttiä paksu ja kuten olettaa saattaa, se jäi parin tunnin paistamisen jälkeenkin sisältä raa`aksi. Siinä oli kuitenkin ainekset onnistumiseen, joten ehkä sitä on syytä joskus kokeilla, pienemmässä mittakaavassa.
On hienoa, jotta tälläisiä tapahtumia järjestetään ja jotta vaihtarit järjestävät ohjelmaa toisilleen. Ateriapaketti maksoi 30 kruunua ja oli taatusti sen arvoinen. Olisi kiva järjestää vastavetoisesti suomalainen illallinen, mutta mitä tarjota? Sitä emme keksineet illan aikana.
-Jaakko
Sallan synttärit
Lauantai-illalla vietimme alunperin oululaisen, mutta nykyään Vaasassa opiskelevan Sallan synttäreitä. Naisten ikäähän ei saa kysyä, joten en ainakaan muista paljonko Salla täytti. Synttäreitä varten tytöt olivat varanneet pöydän Hard Rock Cafesta. Sallalle oli annettu vain kellonaika ja ratikkapysäkki, loppu oli yllätystä.
Hard Rock Cafeessa emme ainakaan Leenan kanssa olleet ennemmin syöneet ja odotimme innolla isot kaupungit ympärimaapallon valloittaneen jenkkiläisen paikan aterioita. Ainakin puitteet olivat kunnossa, kun seinät olivat täynnä rokkareiden soittopelejä ja esiintymiskostyymejä. Vakuuttavuutta ravintolan tasosta loi myös erikseen rahastettava narikka ja ruokalistan hintataso. Uusi kokemus oli myös isoille ryhmille erillinen, hyvin paljon normaalista typistetty, ruokalista. Meillä oli siis mahdollista valita ruoat vain muutamasta vaihtoehdosta.
Ilta oli hauska ja juttelimme pääosin ruotsiksi, koska muut olivat siinä kielessä ammattilaisia joko perhetaustansa tai opiskelujen ansiosta. Me tai siis ainakin minä yritin rimpuilla mukana. Hyväähän se vain tekee, mutta kyllä tunnelma on välillä kuin paritanssikurssilla, tietää mitä pitäisi tehdä, mutta kun ei pysty, niin ei pysty. Varsinkin ranskalais-ruotsalaisen Antonin kanssa oli erittäin haastava jutella, mutta pari olutta auttoi asiaa kummasti.
Ruoka itsessään oli pettymys ainakin minulle. Otin hamppariaterian, jossa oli "legendary" 10 oz piffi. Tämä tarkoittaa SI-yksiköissä noin 0,28 kilogrammaa. Täytyy sanoa, jotta hamppari ei ollut mitenkään erikoinen eikä piffi mitenkään legendaarinen. Väitän, jotta aularavintolan hamppariateria on aivan yhtä hyvä. Ja mikä tärkeintä, aularavintolan ateria maksaa yli viisitoistaeuroa vähemmän ja siihen hintaan kuuluu sitäpaitsi vielä juoma.
Juhlajatkoille siirryimme Cafe Olofiin, jossa tunnelma oli tietenkin taattu. Minä ja Jirka saimme jopa ilmaiset drinkit baarimikolta. Rentoa meininkiä. Toki ennen ilmaista kupillista oli pitänyt kumota 5 maksullista. Ilmaisia lounaita ei ole olemassa.
Juhlajatkojen jatkot pidimme vielä sitten Sannan kämpillä ja kotona olimme joskus puoli seitsemän aikoihin aamulla. Silloin oli jo meidänkin talon vaihtaribileet loppuneet.
-Jaakko
Hard Rock Cafeessa emme ainakaan Leenan kanssa olleet ennemmin syöneet ja odotimme innolla isot kaupungit ympärimaapallon valloittaneen jenkkiläisen paikan aterioita. Ainakin puitteet olivat kunnossa, kun seinät olivat täynnä rokkareiden soittopelejä ja esiintymiskostyymejä. Vakuuttavuutta ravintolan tasosta loi myös erikseen rahastettava narikka ja ruokalistan hintataso. Uusi kokemus oli myös isoille ryhmille erillinen, hyvin paljon normaalista typistetty, ruokalista. Meillä oli siis mahdollista valita ruoat vain muutamasta vaihtoehdosta.
Ilta oli hauska ja juttelimme pääosin ruotsiksi, koska muut olivat siinä kielessä ammattilaisia joko perhetaustansa tai opiskelujen ansiosta. Me tai siis ainakin minä yritin rimpuilla mukana. Hyväähän se vain tekee, mutta kyllä tunnelma on välillä kuin paritanssikurssilla, tietää mitä pitäisi tehdä, mutta kun ei pysty, niin ei pysty. Varsinkin ranskalais-ruotsalaisen Antonin kanssa oli erittäin haastava jutella, mutta pari olutta auttoi asiaa kummasti.
Ruoka itsessään oli pettymys ainakin minulle. Otin hamppariaterian, jossa oli "legendary" 10 oz piffi. Tämä tarkoittaa SI-yksiköissä noin 0,28 kilogrammaa. Täytyy sanoa, jotta hamppari ei ollut mitenkään erikoinen eikä piffi mitenkään legendaarinen. Väitän, jotta aularavintolan hamppariateria on aivan yhtä hyvä. Ja mikä tärkeintä, aularavintolan ateria maksaa yli viisitoistaeuroa vähemmän ja siihen hintaan kuuluu sitäpaitsi vielä juoma.
Juhlajatkoille siirryimme Cafe Olofiin, jossa tunnelma oli tietenkin taattu. Minä ja Jirka saimme jopa ilmaiset drinkit baarimikolta. Rentoa meininkiä. Toki ennen ilmaista kupillista oli pitänyt kumota 5 maksullista. Ilmaisia lounaita ei ole olemassa.
Juhlajatkojen jatkot pidimme vielä sitten Sannan kämpillä ja kotona olimme joskus puoli seitsemän aikoihin aamulla. Silloin oli jo meidänkin talon vaihtaribileet loppuneet.
-Jaakko
maanantai 29. syyskuuta 2008
Paddan-ajelu
Lauantaipäivällä oli vuorossa Göteborgin esittelyä kanavissa ja joessa keinuen. Vihreässä kansiossa oli alennuslippu Paddanille ja maksettavaa jäi vain 20 kruunua. Tämäkin piti vain minun maksaa, koska Salhgrenskan opiskelijayhdistys maksoi Leenan osuuden.
Paddan on jokusen kymmentä ihmistä vetävä matala laiva, jossa ei ole kattoa ollenkaan. Tähän olomuotoon tuli hyvä selitys kiertoajelun puolivälin paikkeella. Paddanilla seilasimme aluksi kaupungin kanavissa, sen jälkeen ajoimme mutkan Göta älvillä ja sitten takaisin kanavaan. Opas höpötti koko ajan laivan etuosassa englanniksi ja ruotsiksi vuorotellen. Opas oli yllättävän pirteä ja kiinnostunut työstään, vaikka puherytmistä huomasi, että rutiinia oli kertynyt. Ei niinsanotusti asia yllättänyt esittäjäänsä, kuten eräälläkin tripologian luennolla Oulussa.
Sinänsä syvältä kanavasta on vähän huono nähdä rakennuksia ja varsinkaan räpsiä kuvia. Siltojen alustat tulivat kyllä tutuiksi ja aivan kuten Timo Silakka sanoo: "Vesi on hieno elementti". Ajatellaan nyt vaikka niin, että kaupunkiesittelyn sijaan maksoimme veneajelusta. Autollahan kyllä pääsee ajelulle useammin.
Joku synagoga.
Kanavan päättyessä jokeen selvisi Paddanin mataluuden syy. Viimeinen silta oli nimittäin niin matala, jotta meidän piti laskeutua penkeiltä lattialle istumaan sillan alituksen ajaksi. Olisi sinne Paddanin keulan ja sillan väliin nyt sunnuntaihesari mahtunut, mutta ei jauhesammutin.
Itse Göteborgin halkaisevalla Göta älvillä tuli kylmä. Vaikka päivä ei nyt mikään älyttömän kylmä ollutkaan, niin joesta lentävä vesi ja tuuli teki matkustamisesta epämiellyttävää.
Göteborg on ollut ennen vahva telakkapitäjä ja vieläkin laivoja ainakin korjataan täällä. Ohitimme joella ison telakan ja sen toimintaperiaattetta opas meille selitti. Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka iso laiva ajaa vesitankit täynnä olevaan telakkaan ja kuinka vesitankkeja tyhjennettäessä telakka nousee ja laiva nousee pukeille. Pelkkä ajatus siitä lämmitti koneteekkaria kylmällä joella.
Kiertoajelu kesti noin tunnin. Parhaiten sen muistaa siitä, että se alkoi yhdeltä ja kun olimme kiertoajelun jälkeen pyöräilleet muutaman kilometrin Systembolagetiin, se oli kiinni. On tämä alkoholin ostaminen täällä tehty hankalaksi. Viinakauppa menee kiinni lauantaina kello kaksi iltapäivällä ja sen jälkeen voi ostaa vain ruokakaupasta saatavaa juomaa, jossa on kaljamainen maku.
-Jaakko
Paddan on jokusen kymmentä ihmistä vetävä matala laiva, jossa ei ole kattoa ollenkaan. Tähän olomuotoon tuli hyvä selitys kiertoajelun puolivälin paikkeella. Paddanilla seilasimme aluksi kaupungin kanavissa, sen jälkeen ajoimme mutkan Göta älvillä ja sitten takaisin kanavaan. Opas höpötti koko ajan laivan etuosassa englanniksi ja ruotsiksi vuorotellen. Opas oli yllättävän pirteä ja kiinnostunut työstään, vaikka puherytmistä huomasi, että rutiinia oli kertynyt. Ei niinsanotusti asia yllättänyt esittäjäänsä, kuten eräälläkin tripologian luennolla Oulussa.
Sinänsä syvältä kanavasta on vähän huono nähdä rakennuksia ja varsinkaan räpsiä kuvia. Siltojen alustat tulivat kyllä tutuiksi ja aivan kuten Timo Silakka sanoo: "Vesi on hieno elementti". Ajatellaan nyt vaikka niin, että kaupunkiesittelyn sijaan maksoimme veneajelusta. Autollahan kyllä pääsee ajelulle useammin.
Joku synagoga.
Kanavan päättyessä jokeen selvisi Paddanin mataluuden syy. Viimeinen silta oli nimittäin niin matala, jotta meidän piti laskeutua penkeiltä lattialle istumaan sillan alituksen ajaksi. Olisi sinne Paddanin keulan ja sillan väliin nyt sunnuntaihesari mahtunut, mutta ei jauhesammutin.
Itse Göteborgin halkaisevalla Göta älvillä tuli kylmä. Vaikka päivä ei nyt mikään älyttömän kylmä ollutkaan, niin joesta lentävä vesi ja tuuli teki matkustamisesta epämiellyttävää.
Göteborg on ollut ennen vahva telakkapitäjä ja vieläkin laivoja ainakin korjataan täällä. Ohitimme joella ison telakan ja sen toimintaperiaattetta opas meille selitti. Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka iso laiva ajaa vesitankit täynnä olevaan telakkaan ja kuinka vesitankkeja tyhjennettäessä telakka nousee ja laiva nousee pukeille. Pelkkä ajatus siitä lämmitti koneteekkaria kylmällä joella.
Kiertoajelu kesti noin tunnin. Parhaiten sen muistaa siitä, että se alkoi yhdeltä ja kun olimme kiertoajelun jälkeen pyöräilleet muutaman kilometrin Systembolagetiin, se oli kiinni. On tämä alkoholin ostaminen täällä tehty hankalaksi. Viinakauppa menee kiinni lauantaina kello kaksi iltapäivällä ja sen jälkeen voi ostaa vain ruokakaupasta saatavaa juomaa, jossa on kaljamainen maku.
-Jaakko
Disco Ensemble ja Lapko
Perjantaina oli paikallisessa nelivitosessa eli Sticky Fingerissä kaksi suomalaista orkesteria. Asiasta kuulimme ekan kerran suomalaiselta Sonjalta, joka puhuikin meidät etkoilemaan Olofshöidiin tsekkiläisen Jirkan, Renatan sekä Hannan ja muutaman saksalaisen vieraaksi. Saksalaisista en muista nimeltä kuin Hendrikin, muut olivat kyläilemässä hänen luonaan.
Etkoilimme Hendrikin ja joidenkin muiden asuntojen yhteiskeittiössä. Rakennukset siellä ovat rakennettu seitsemänkymmentäluvulla ja uskoisin, että opiskelija-asuntoina rakennukset eivät pääse helpoimmalla. Paikka oli kuitenkin ihan siisti, vaikka tietty seitkytälukulaisuus kaikuikin kolkossa rappukäytävässä. Suurin ihmetys oli kuitenkin kuinka opiskelija-asuntojen muuten hyvin pelkistettyyn rakennustyyliin on istutettu marmoriset ikkunalaudat?
Tulimme hyvin juttuun Sonjan ja hänen kavereidensa kanssa. Sain jopa Hendrikiltä kutsun Göteborgin homoravintolaan, jossa he olivat edellisviikonloppuna olleet hänen oikean homoseksuaalikaverinsa kanssa. Henrik epäili, jotta mulla voisi olla kysyntää! Pitänee käydä tarkistamassa asia jo pelkästään sen takia, että kurikkalainen konehuoltoyrittäjä oli ollut huolissaan minun suuntautumisen muuttumisesta täällä. Hän pahoin pelkäsi, että olen värjännyt hiukseni vaaleiksi ja saatan tulla jopa jo joululomalla jonkun nätin pojan kanssa kotiin käymään. Isälle annoin neuvoksi vakuutella konehuoltajalle kaiken olevan ainakin toistaiseksi ennallaan.
Yhteiskeittiöstä lähdimme ratikalla keskustaan katsomaan bändejä. Itse en lukeudu bändin faneihin ja olin mukana lähinnä sen takia, että bändit tulevat Suomesta. Olisin ollut siellä, vaikka lavalle olisi noussut kissa ja jänis, Gommi ja Pommi.
Lapko.
Se täytyy kuitenkin sanoa, että keikan jälkeen on varsinkin Lapkon biisejä kuunneltu ahkeraan Youtubesta. Kaunista musiikkia. Ja kyllähän Disco Ensemblen We might fall apart iski kuin tuhat volttia. Muuten ehkä turhan raivokasta musiikkia mulle.
Disco Ensemble.
Sticky fingersissä tapasimme lisää minulle uusia suomalaisia ja heidän kanssaan olimme uudelleen tekemisissä jo seuraavana päivänä Paddan-ajelulla. Sticky Fingersistä täytyy vielä mainita miesten vessan siisti pisuaari. Siellä virtsattiin suoraan seinään, jota pitkin kirkas neste valui jalkaterien takapuolella olevaan kaivoon. Juju oli kuitenkin siinä, että nesteen virtaamista oli hieno seurata jalkojen alla olevan ritilätason läpi.
Kotiin lähdimme keikkojen jälkeen, vaikka osa jäikin vielä jatkamaan iltaa tahmaisiin sormiin.
-Jaakko
Etkoilimme Hendrikin ja joidenkin muiden asuntojen yhteiskeittiössä. Rakennukset siellä ovat rakennettu seitsemänkymmentäluvulla ja uskoisin, että opiskelija-asuntoina rakennukset eivät pääse helpoimmalla. Paikka oli kuitenkin ihan siisti, vaikka tietty seitkytälukulaisuus kaikuikin kolkossa rappukäytävässä. Suurin ihmetys oli kuitenkin kuinka opiskelija-asuntojen muuten hyvin pelkistettyyn rakennustyyliin on istutettu marmoriset ikkunalaudat?
Tulimme hyvin juttuun Sonjan ja hänen kavereidensa kanssa. Sain jopa Hendrikiltä kutsun Göteborgin homoravintolaan, jossa he olivat edellisviikonloppuna olleet hänen oikean homoseksuaalikaverinsa kanssa. Henrik epäili, jotta mulla voisi olla kysyntää! Pitänee käydä tarkistamassa asia jo pelkästään sen takia, että kurikkalainen konehuoltoyrittäjä oli ollut huolissaan minun suuntautumisen muuttumisesta täällä. Hän pahoin pelkäsi, että olen värjännyt hiukseni vaaleiksi ja saatan tulla jopa jo joululomalla jonkun nätin pojan kanssa kotiin käymään. Isälle annoin neuvoksi vakuutella konehuoltajalle kaiken olevan ainakin toistaiseksi ennallaan.
Yhteiskeittiöstä lähdimme ratikalla keskustaan katsomaan bändejä. Itse en lukeudu bändin faneihin ja olin mukana lähinnä sen takia, että bändit tulevat Suomesta. Olisin ollut siellä, vaikka lavalle olisi noussut kissa ja jänis, Gommi ja Pommi.
Lapko.
Se täytyy kuitenkin sanoa, että keikan jälkeen on varsinkin Lapkon biisejä kuunneltu ahkeraan Youtubesta. Kaunista musiikkia. Ja kyllähän Disco Ensemblen We might fall apart iski kuin tuhat volttia. Muuten ehkä turhan raivokasta musiikkia mulle.
Disco Ensemble.
Sticky fingersissä tapasimme lisää minulle uusia suomalaisia ja heidän kanssaan olimme uudelleen tekemisissä jo seuraavana päivänä Paddan-ajelulla. Sticky Fingersistä täytyy vielä mainita miesten vessan siisti pisuaari. Siellä virtsattiin suoraan seinään, jota pitkin kirkas neste valui jalkaterien takapuolella olevaan kaivoon. Juju oli kuitenkin siinä, että nesteen virtaamista oli hieno seurata jalkojen alla olevan ritilätason läpi.
Kotiin lähdimme keikkojen jälkeen, vaikka osa jäikin vielä jatkamaan iltaa tahmaisiin sormiin.
-Jaakko
Cafe Olof
Torstai-illalla menimme ratikalla Olofshöijdiin. Ratikkaakin olemme nyt jonkun verran käyttäneet, kun Leena on jostakin muka kuullut, jotta tankojuoppo menettää myös ajokorttinsa. Ja koska Leena on kieltänyt myös mun kännipolkupyöräilyt, niin ratikka on ainut vaihtoehto ilta-ajoihin. Ratikka keskustan alueella maksaa Maxirabatt-kortilla 14,8 kruunua eli reilun puolitoista euroa. Ei ilmaista, mutta halvempaa kuin Koskilinjoilla. Yöhinta on Koskilinjoilta tuttu tuplamaksu, mutta ratikalla on helpompi matkustaa pummilla, kun ei tarvitse mennä aina etuovesta, kuskin ohi. Näin olemme kuulleet..
Olofshöidissä on suurinosa SGS:n opiskelija-asunnoista, siksi myös paljon vaihtareita ja suomalaisia, kuten ainakin Sanna, Niina ja Sini. Olimme heiltä ja muilta suomalaisilta kuulleet viihtyisästä olohuoneesta Olofshöijdin alueella ja päätimme nyt vihdoin käydä katsastamassa paikan. Olofshöidiin on meiltä matkaa varmaan joku 6 kilsaa eli suurinpiirtein sama matka kuin keskustaan, mutta Olohshöidiin on huomattavasti inhottavampi mennä ainakin pyörällä ylä- ja alamäkien takia.
Paikkana Cafe Olof oli juuri sellainen kuin olin ajatellutkin: ilmeisesti muutaman nuoren herran pyörittämä rento kuppila, jonka hinnastossa lukee myös kahvi ja tee, mutta pääartikkelit taitavat kuitenkin olla sikahalpa olut ja etenkin drinkit. Kalja maksaa 20 kruunua ja drinkit 25 kruunua eikä drinkkejä tehdä mittakupin kanssa. Ainakin Wiskikolassa oli kolan takia vain hieman wiskiä tummempi väri. Asiallista meininkiä. Kalja taas myydään tölkeissä ja on hyvin tödennäköisesti haettu pakettiautolla Saksasta. Mitä sitä turhia veroja maksamaan, kun näin saavutetaan kaikki tyydyttävä win-win -asetelma.
Se on kuitenkin varmaa, että tällaista paikkaa ei Suomessa kauaa pyöritettäisi, en usko että näillä herroilla on alkoholinmyyntiluvista tietoakaan. Tämä kaikki on kuitenkin omaa spekulaatiota ja uskomme vakaasti kaiken olevan luvallista ja tarkasti valvottua. Emme tietenkään kävisi tälläisessä paikassa ja tukisi tällaistä lainvastaista toimintaa, jos niin olisi.
Se on kuitenkin varma, että paikka on viihtyisä ja musiikki on tunnelmaan sopivaa. Vaikka lattiat, pöydät ja tuolit ovat tahmaisia, se jotenkin kuuluu nimenomaan Cafe Olofiin.
Torstaina, kun istuimme Sannan kanssa Olofissa paikka oli varsin tyhjä, mutta lauantaina "kahvila" oli jo ihan mukavasti täynnä. Kuva on lauantailta.
-Jaakko
PS. Muistin väärin. Torstaina pyöräilimme Cafe Olofiin ja vasta lauantaina liikuimme ratikalla. Niinkuin sillä nyt olisi jotain väliä.
Olofshöidissä on suurinosa SGS:n opiskelija-asunnoista, siksi myös paljon vaihtareita ja suomalaisia, kuten ainakin Sanna, Niina ja Sini. Olimme heiltä ja muilta suomalaisilta kuulleet viihtyisästä olohuoneesta Olofshöijdin alueella ja päätimme nyt vihdoin käydä katsastamassa paikan. Olofshöidiin on meiltä matkaa varmaan joku 6 kilsaa eli suurinpiirtein sama matka kuin keskustaan, mutta Olohshöidiin on huomattavasti inhottavampi mennä ainakin pyörällä ylä- ja alamäkien takia.
Paikkana Cafe Olof oli juuri sellainen kuin olin ajatellutkin: ilmeisesti muutaman nuoren herran pyörittämä rento kuppila, jonka hinnastossa lukee myös kahvi ja tee, mutta pääartikkelit taitavat kuitenkin olla sikahalpa olut ja etenkin drinkit. Kalja maksaa 20 kruunua ja drinkit 25 kruunua eikä drinkkejä tehdä mittakupin kanssa. Ainakin Wiskikolassa oli kolan takia vain hieman wiskiä tummempi väri. Asiallista meininkiä. Kalja taas myydään tölkeissä ja on hyvin tödennäköisesti haettu pakettiautolla Saksasta. Mitä sitä turhia veroja maksamaan, kun näin saavutetaan kaikki tyydyttävä win-win -asetelma.
Se on kuitenkin varmaa, että tällaista paikkaa ei Suomessa kauaa pyöritettäisi, en usko että näillä herroilla on alkoholinmyyntiluvista tietoakaan. Tämä kaikki on kuitenkin omaa spekulaatiota ja uskomme vakaasti kaiken olevan luvallista ja tarkasti valvottua. Emme tietenkään kävisi tälläisessä paikassa ja tukisi tällaistä lainvastaista toimintaa, jos niin olisi.
Se on kuitenkin varma, että paikka on viihtyisä ja musiikki on tunnelmaan sopivaa. Vaikka lattiat, pöydät ja tuolit ovat tahmaisia, se jotenkin kuuluu nimenomaan Cafe Olofiin.
Torstaina, kun istuimme Sannan kanssa Olofissa paikka oli varsin tyhjä, mutta lauantaina "kahvila" oli jo ihan mukavasti täynnä. Kuva on lauantailta.
-Jaakko
PS. Muistin väärin. Torstaina pyöräilimme Cafe Olofiin ja vasta lauantaina liikuimme ratikalla. Niinkuin sillä nyt olisi jotain väliä.
Arvaa mikä kuvassa?
Vastaukset voi lähettää kommenttina. Nopeimmalle tietäjällä luvassa ilmainen majoitus Göteborgissa. Palkinto voimassa 30.4 2009 asti.
Naturhistoriska museet
Keskiviikkona ilmaiseksi pääsi siis tutkimaan luonnonhistoriaa. Vapaalipulla ei meidän tapauksessa ollut rahallista arvoa, koska museoon pääsee ilmaiseksi kaikki alle 25-vuotiaat joka tapauksessa. Todellista hyötyä oli opastetusta kierroksesta, joka oli suunnattu juuri meille ja pääsimme paikkoihin joihin muut eivät pääse, tai niin meille ainakin väitettiin. "Salaisia paikkoja" olivat luukellari ja lasipurkkivarasto, jossa oli etanoli-formaldehyliin säilöttynä kaikkea mahdollista kissoihin ja jäniksiin asti.
Luukellarissa haisi pahalle ja taas Leenalle tuli huono olo. Meidän opas oli vanha ruotsalainen nainen, jonka englanti oli minun tasollani, joten ihan kaikkea oli mahdoton ymmärtää. Sen ainakin ymmärsin, että luiden haju johtuu niiden rasvasta ja rasvaa erittyy luista vielä, yli neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Varmasti mielenkiintoinen työpaikka, mutta ei totisesti herkkänenäisille.
Lasipurkkivarastossa opas oli jo huomattavasti kielitaitoisempi ja esittely oli selkeä. Lasipurkkeja oli aivan tuhottomasti ja kaikki täynnä erittäin paloherkkää alkoholia. Varaston nainen aloitti esittelynsä heitä jo pitkään vaivanneella ongelmalla: etanoli ei nimittäin oikein tahdo pysyä purkissa. Haihtumista tapahtuu kannen kautta niin paljon, että koko ajan pitää olla täyttämässä purkkeja. Oikeanlaiset tiivisteet ovat kuulemma kalliita ja halpaa sekä toimivaa tiivistystä ei ole onnistuttu keksimään. Heti mieleeni tuli, etteikö Tupperware ole vielä valannut Ruotsia? Ainakin Norjassa näimme tupperware-myyjän kaupan edustalla. Tässä Karin Hannalle hyvä markkinarako, ei muutakun yhteyttä Naturhistoriska museetin naisiin.
Saimme esittelyn täytetyistä nisäkkäistä muistaakseni jonkun Thorkildin toimesta. Muuta ei oikein jäänyt mieleen, kuin että afrikannorsu on aika iso eläin. Koska siinä täytetyn norsun vieressä oli kyltti, että ei saa koskea, koskin salaa. Täytettyinä oli myös ainakin sarvikuono, hirvi, karhu, leijona, kirahvi ja joku sonni.
Thorkild esitteli meille myös museon historiaa aina 1800-luvulle asti. Yhdessä vitriinissä oli tavaraa museon alkutaipaleelta ja aikamoinen yllätys oli, kun lasipurkissa, vitriinin hyllyllä, oli siiamilaiset kaksoset! He olivat syntyneet kuolleena joskus 1820-luvulla, mutta äiti oli kuulemma säilynyt hengissä ja saanut sen jälkeen useita lapsia. Sisaruksille ja muille sukulaisille oli kuulemma alusta asti ollut ihan ok, jotta velipojat ihastuttavat lasipurkista ihmisiä museon hyllyllä.
Kaksipäinen vasikka kaksosten vieressä tuntui aika laimealta tämän jälkeen.
Viimeisenä oli erittäin mielenkiintoinen esitys ruotsalaisesta sinivalaasta. Esityksen piti joku täydellisellä brittienglannilla puhuva nainen, sitä oli ilo kuunnella.
Sinivalasvauva oli jostakin syystä tullut Göteborgin edustalle joskus 1800-luvulla. Kalastajat olivat tietenkin ihmetelleet möllykkää ja päättäneet tappaa valaan. Tappaminen oli vähän haasteellista, kun vastassa oli seitsemäntoista metriä pitkä ja 40-tonnia painava sinivalas. Kalastajat ilmeisesti tiesivät tappamisen olevan pitkä projekti, eivätkä haluneet valaan joutuvan katsella sellaista kidutusta. Näin ollen he aloittivat käsittelyn kaivamalla valaalta silmät päästä! Sen jälkeen varsinainen teurastus alkoi ja kesti kuulemma kaksi päivää! On siinä ollut keihäällä ja kirveellä töitä.
Tämä sinivalasvauva oli nyt museossa täytettynä oman luurankonsa vieressä. Valas ei ollut kylläkään ihan yhtä taidokkaasti täytetty kuin muut isot nisäkkäät. Kaikki ruuvinkannat oli näkyvissä ja taisi suurempi osa valaan "nahkasta" olla vaneria kuin itse nahkaa. Oliko tähän sitten syynä kalastajien teurastustapa vai ihmisten matkamuistojenottamishalu. Valaan keskustaan hinauksen jälkeen, siitä oli kuulemma ruvennut häviämään sen verran paloja ihmisten matkamuistoiksi, jotta sen ympärille oli pitänyt rakentaa halli. Halli toki piti mädäntyvän läskikasan hajutkin poissa kaupunkilaisten nenistä. Jonkunhan ne sisäelimet ja luut oli kuitenkin otettava pois nahkan sisältä ja siihen löytyi kuulemma helposti työmiehiä, kun palkka maksettiin vodkana. Voisi toimia tänäpäivänäkin.
Naturhistoriska museetin sinivalas on kuulemma ainut täytetty sinivalas koko maailmassa ja vaikka kyseessä oli siis vain sinivalasvauva, oli nisäkäs vaikuttavan kokoinen. Jotakin käsitystä aikuisen koosta antoi, valaan luurangon vieressä oleva aikuisen valaan alaleukaluu. Pelkästään se oli lähes puolet koko vauvavalaan mitasta. Sellainen otus täytettynä vaatisi jäähallin.
-Jaakko
Luukellarissa haisi pahalle ja taas Leenalle tuli huono olo. Meidän opas oli vanha ruotsalainen nainen, jonka englanti oli minun tasollani, joten ihan kaikkea oli mahdoton ymmärtää. Sen ainakin ymmärsin, että luiden haju johtuu niiden rasvasta ja rasvaa erittyy luista vielä, yli neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Varmasti mielenkiintoinen työpaikka, mutta ei totisesti herkkänenäisille.
Lasipurkkivarastossa opas oli jo huomattavasti kielitaitoisempi ja esittely oli selkeä. Lasipurkkeja oli aivan tuhottomasti ja kaikki täynnä erittäin paloherkkää alkoholia. Varaston nainen aloitti esittelynsä heitä jo pitkään vaivanneella ongelmalla: etanoli ei nimittäin oikein tahdo pysyä purkissa. Haihtumista tapahtuu kannen kautta niin paljon, että koko ajan pitää olla täyttämässä purkkeja. Oikeanlaiset tiivisteet ovat kuulemma kalliita ja halpaa sekä toimivaa tiivistystä ei ole onnistuttu keksimään. Heti mieleeni tuli, etteikö Tupperware ole vielä valannut Ruotsia? Ainakin Norjassa näimme tupperware-myyjän kaupan edustalla. Tässä Karin Hannalle hyvä markkinarako, ei muutakun yhteyttä Naturhistoriska museetin naisiin.
Saimme esittelyn täytetyistä nisäkkäistä muistaakseni jonkun Thorkildin toimesta. Muuta ei oikein jäänyt mieleen, kuin että afrikannorsu on aika iso eläin. Koska siinä täytetyn norsun vieressä oli kyltti, että ei saa koskea, koskin salaa. Täytettyinä oli myös ainakin sarvikuono, hirvi, karhu, leijona, kirahvi ja joku sonni.
Thorkild esitteli meille myös museon historiaa aina 1800-luvulle asti. Yhdessä vitriinissä oli tavaraa museon alkutaipaleelta ja aikamoinen yllätys oli, kun lasipurkissa, vitriinin hyllyllä, oli siiamilaiset kaksoset! He olivat syntyneet kuolleena joskus 1820-luvulla, mutta äiti oli kuulemma säilynyt hengissä ja saanut sen jälkeen useita lapsia. Sisaruksille ja muille sukulaisille oli kuulemma alusta asti ollut ihan ok, jotta velipojat ihastuttavat lasipurkista ihmisiä museon hyllyllä.
Kaksipäinen vasikka kaksosten vieressä tuntui aika laimealta tämän jälkeen.
Viimeisenä oli erittäin mielenkiintoinen esitys ruotsalaisesta sinivalaasta. Esityksen piti joku täydellisellä brittienglannilla puhuva nainen, sitä oli ilo kuunnella.
Sinivalasvauva oli jostakin syystä tullut Göteborgin edustalle joskus 1800-luvulla. Kalastajat olivat tietenkin ihmetelleet möllykkää ja päättäneet tappaa valaan. Tappaminen oli vähän haasteellista, kun vastassa oli seitsemäntoista metriä pitkä ja 40-tonnia painava sinivalas. Kalastajat ilmeisesti tiesivät tappamisen olevan pitkä projekti, eivätkä haluneet valaan joutuvan katsella sellaista kidutusta. Näin ollen he aloittivat käsittelyn kaivamalla valaalta silmät päästä! Sen jälkeen varsinainen teurastus alkoi ja kesti kuulemma kaksi päivää! On siinä ollut keihäällä ja kirveellä töitä.
Tämä sinivalasvauva oli nyt museossa täytettynä oman luurankonsa vieressä. Valas ei ollut kylläkään ihan yhtä taidokkaasti täytetty kuin muut isot nisäkkäät. Kaikki ruuvinkannat oli näkyvissä ja taisi suurempi osa valaan "nahkasta" olla vaneria kuin itse nahkaa. Oliko tähän sitten syynä kalastajien teurastustapa vai ihmisten matkamuistojenottamishalu. Valaan keskustaan hinauksen jälkeen, siitä oli kuulemma ruvennut häviämään sen verran paloja ihmisten matkamuistoiksi, jotta sen ympärille oli pitänyt rakentaa halli. Halli toki piti mädäntyvän läskikasan hajutkin poissa kaupunkilaisten nenistä. Jonkunhan ne sisäelimet ja luut oli kuitenkin otettava pois nahkan sisältä ja siihen löytyi kuulemma helposti työmiehiä, kun palkka maksettiin vodkana. Voisi toimia tänäpäivänäkin.
Naturhistoriska museetin sinivalas on kuulemma ainut täytetty sinivalas koko maailmassa ja vaikka kyseessä oli siis vain sinivalasvauva, oli nisäkäs vaikuttavan kokoinen. Jotakin käsitystä aikuisen koosta antoi, valaan luurangon vieressä oleva aikuisen valaan alaleukaluu. Pelkästään se oli lähes puolet koko vauvavalaan mitasta. Sellainen otus täytettynä vaatisi jäähallin.
-Jaakko
Universeum
Meille jaettiin jossain vaiheessa vihreä Student08-kansio, jossa oli vapaa/alennuslippuja erilaisiin museoihin ja paikkoihin, joita tänne tuleville halutaan näyttää. Kansioon liittyvät tapahtumat alkoivat oikeastaan toissaviikon torstaina, jolloin kaupunki, yliopistot ja ylioppilaskunnat järjestivät ison ilmaiskonsertin keskustassa. Lavalle nousi muutama orkesteri ja tarjolla oli kuulemma ollut ilmaista nuudelimössöäkin. Me emme konserttiin päässeet, koska olimme silloin lähdössä sinne Norjan reissulle, mutta kaikesta huomaa, että kaupunki on panostanut meidän uusien vastaanottamiseen.
Konsertin jälkeen alkoi tervetuliaisviikko, jolloin pääosa kansiossa olevista vapaalipuista olivat voimassa. Se oli siis viime viikko.
Maanantaina ilmaisena oli vuorossa Universeum. Paikallinen Tietomaa tai Heureka maustettuna luontoon liittyvillä jutuilla, kuten kala-altailla ja sademetsällä. Normaalihintainen lippu olisi maksanut 145 kruunua eli yli viisitoista euroa, jotta siinä mielessä vapaalippu oli hyödyllinen.
Aluksi tutustuimme erilaisiin kala-altaisiin. Kaloja oli ihan silakasta ja lohesta haihin asti. Sinänsä ihan kiva kävellä "lasiputkessa" jonka ympärillä on vettä ja hait uiskentelee ihan vieressä, mutta ei se nyt käytännössä mitenkään erikoista ollut. Leenallekin tuli vain huono olo, kun lasi peilasi jotenkin erikoisesti altaasta tulevaa valoa.
Kala-altaiden jälkeen menimme sademetsään. Oven avattuamme, tuli mieleen heti viime keväinen Etelä-Amerikan matka: paita oli heti nihkeän märkä, siellä olevan kuuman ja kostean ilmaston takia. Taas sama juttu, periaatteessa ihan kiva nähdä apina, krokotiilin poikanen ja anakonda, mutta käytännössä ei mitenkään erikoista.
Luonto-kierroksen jälkeen oli edessä paras osio eli varsinainen tietomaa erilaisine vempaimineen. Tarjolla oli perinteiset avaruus- ja DNA-jutut ja koska Ruotsissa ollaan, esillä oli myös ruotsalainen poliisiauto, katkaistu ruotsalainen henkilöauto ja ruotsalainen kuorma-auto. Voitte vain arvata minkä merkkisiä turvallisuudestaan tutut ajoneuvot olivat.
Parasta oli kuitenkin pieni hydraulinen puutavarakuormain, jolla pääsi kokeilemaan pienten puupalikoiden siirtelyä. Siinä ihmisen taito ja sorminäppäryys sekä raaka hydraulinen voima yhdistyy kauneimmillan. Valitettavasti aika loppui kesken, ja minä olin vasta jonossa, kun Universeumin t-paita päällä oleva täti tuli ilmoittamaan, jotta pois, paikka menee kiinni.
Vapaalipulla ilman muuta kannattava visiitti, mutta mielestäni 15 euroa on aivan liikaa.
-Jaakko
Konsertin jälkeen alkoi tervetuliaisviikko, jolloin pääosa kansiossa olevista vapaalipuista olivat voimassa. Se oli siis viime viikko.
Maanantaina ilmaisena oli vuorossa Universeum. Paikallinen Tietomaa tai Heureka maustettuna luontoon liittyvillä jutuilla, kuten kala-altailla ja sademetsällä. Normaalihintainen lippu olisi maksanut 145 kruunua eli yli viisitoista euroa, jotta siinä mielessä vapaalippu oli hyödyllinen.
Aluksi tutustuimme erilaisiin kala-altaisiin. Kaloja oli ihan silakasta ja lohesta haihin asti. Sinänsä ihan kiva kävellä "lasiputkessa" jonka ympärillä on vettä ja hait uiskentelee ihan vieressä, mutta ei se nyt käytännössä mitenkään erikoista ollut. Leenallekin tuli vain huono olo, kun lasi peilasi jotenkin erikoisesti altaasta tulevaa valoa.
Kala-altaiden jälkeen menimme sademetsään. Oven avattuamme, tuli mieleen heti viime keväinen Etelä-Amerikan matka: paita oli heti nihkeän märkä, siellä olevan kuuman ja kostean ilmaston takia. Taas sama juttu, periaatteessa ihan kiva nähdä apina, krokotiilin poikanen ja anakonda, mutta käytännössä ei mitenkään erikoista.
Luonto-kierroksen jälkeen oli edessä paras osio eli varsinainen tietomaa erilaisine vempaimineen. Tarjolla oli perinteiset avaruus- ja DNA-jutut ja koska Ruotsissa ollaan, esillä oli myös ruotsalainen poliisiauto, katkaistu ruotsalainen henkilöauto ja ruotsalainen kuorma-auto. Voitte vain arvata minkä merkkisiä turvallisuudestaan tutut ajoneuvot olivat.
Parasta oli kuitenkin pieni hydraulinen puutavarakuormain, jolla pääsi kokeilemaan pienten puupalikoiden siirtelyä. Siinä ihmisen taito ja sorminäppäryys sekä raaka hydraulinen voima yhdistyy kauneimmillan. Valitettavasti aika loppui kesken, ja minä olin vasta jonossa, kun Universeumin t-paita päällä oleva täti tuli ilmoittamaan, jotta pois, paikka menee kiinni.
Vapaalipulla ilman muuta kannattava visiitti, mutta mielestäni 15 euroa on aivan liikaa.
-Jaakko
Blogia pitkästä aikaa
Alkuinnostus on tainnut vähän hiipua, kun viimeisestä blogi-kirjoituksesta on kulunut lähes viikko. Toisaalta sen voi tulkita niinkin, että täällä on ruvennut olemaan muutakin tekemistä kuin vain netissä istuminen ja blogin kirjoittaminen. Viime viikko oli kyllä poikkeuksellisen touhukas, lähes kaikille illoille oli jotakin ohjelmaa. Siitä nyt muutama kirjoitus kuvien kera...
-Jaakko
-Jaakko
tiistai 23. syyskuuta 2008
Mitä tähän nyt sanoisi?
Tänään on ollut mietteliäs päivä. Leena lähetti mulle tekstiviestin kouluun. Kotona meillä on ollut koko päivän nettiradio-Suomi päällä. Tietoa on tullut, mutta miksi? Siihen ei varmaan saada koskaan vastausta.
Radiossa haastateltiin joku aika sitten jotakin terapeuttia tai psykologia. Suorasanainen nainen piti syyllisenä nuorten julkisuuden hakuisuutta. Omista asioista kirjoitellaan netissä, henkilökohtaisia kuvia laitetaan kaikkien näkyville ja jopa omaa elämää halutaan näyttää koko Suomen kansalle, big brotherissa. Kun mikään ei riitä, täytyy julkisuutta hakea Auvisen mallin mukaan, prujaamalla.
Sama nainen kertoi henkisesti sairaan ihmisen kykenevän olemaan 10 minuuttia normaalin oloinen. Sen jälkeen ainakin ammattilainen pystyy huomaamaan ihmisella olevan jonkin ongelman. Poliisi ei eilen ilmeisesti ollut ammattilainen tai sitten haastattelu kesti alle 10 minuuttia. Poliisia on kuitenkin turha syyttää ainakaan tämän hetken tietojen perusteella. Enemmän ihmetystä on siinä, että poliisi on ylipäänsä saanut tiedon videoista. Hyvä niin.
Mitä tähän nyt sanoisi? Koittakaa jaksaa.
-Jaakko
Ps. Toivottavasti tätäkin blogia "valvoo" joku.
Radiossa haastateltiin joku aika sitten jotakin terapeuttia tai psykologia. Suorasanainen nainen piti syyllisenä nuorten julkisuuden hakuisuutta. Omista asioista kirjoitellaan netissä, henkilökohtaisia kuvia laitetaan kaikkien näkyville ja jopa omaa elämää halutaan näyttää koko Suomen kansalle, big brotherissa. Kun mikään ei riitä, täytyy julkisuutta hakea Auvisen mallin mukaan, prujaamalla.
Sama nainen kertoi henkisesti sairaan ihmisen kykenevän olemaan 10 minuuttia normaalin oloinen. Sen jälkeen ainakin ammattilainen pystyy huomaamaan ihmisella olevan jonkin ongelman. Poliisi ei eilen ilmeisesti ollut ammattilainen tai sitten haastattelu kesti alle 10 minuuttia. Poliisia on kuitenkin turha syyttää ainakaan tämän hetken tietojen perusteella. Enemmän ihmetystä on siinä, että poliisi on ylipäänsä saanut tiedon videoista. Hyvä niin.
Mitä tähän nyt sanoisi? Koittakaa jaksaa.
-Jaakko
Ps. Toivottavasti tätäkin blogia "valvoo" joku.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Norjaa kolmessa päivässä
Perjantai
Taas oli Civic luvattoman täynnä tavaraa ja navigaattori kovalla koetuksella kun lähdimme suuntaamaan Göteborgin keskustan kautta rajanylityspaikalle – suuntana oli siis Norja. Aikalailla jo alkumatkasta saimme ihailla jylheneviä maisemia ja toinen toistaan suurempia siltoja. Keli oli toki harmaan pilvinen… Ensimmäinen pysähdys 450 kilometrin matkalla tapahtui ennen rajaa, missä sijaitsi oikea ostosparatiisi. Norjassahan kun kaikki on tunnetusti arvokkaampaa.
Ensimmäiset tietullimaksut täytyi pulittaa heti rajanylityksen jälkeen. Yhteensä tulleja Oslon tuntumassa oli kolme, joihin rahaa meni kaiken kaikkiaan 70 paikallista kruunua eli noin 8,5 euroa. Niin, ja nähtiin me matkalla poliisikin: moottoritiellä oli tapahtunut kolari ja liikennettä ohjasi hyvin miellyttävän näköinen nuorimies ;) (Tämän kommentin sanoin ihan ääneen autossakin. Naispoliisi eli ollut kuulemma niin hottis.)
Moottoritietä oli kätevä päästellä ja liikenne sujui hyvin. Tai siis mähän en ajanut, mutta oli helppoa olla kyydissä! Tunneleihin alkoi pidemmän päälle kyllästyä kun radio joka kerta alkoi rätistä ja navigaattori höpöttää ”satelliittivastaanotto poikki”. Niin ja Norjassa isommissa autoissa näytti olevan vihreät rekisterikilvet.
Väsymys ja nälkä alkoivat ottaa otetta allekirjoittaneesta siinä vaiheessa, kun ajoimme hieman harhaan ja vettä tihuutti. Maatilamajapaikasta ei oltu vastattu sähköpostiin, joten yöpymispaikkakin oli epävarma. Pian oikea tienhaara kuitenkin löytyi ja ajoimme monirakennuksisen talon pihaan. Ovikellon soittamisen jälkeen meille tuli avaamaan ovea kouluikäinen pikkupoika. Mutta pikkumieshän puhui ja ymmärsi englantia oikein hyvin ja pian pääsimme sopimaan majoitusasioista tilan isännän kanssa – jolla oli Massikka pihassa (tietenkin Jaakko noteerasi sen heti ensimmäisenä..). Englanti valittiin käytettäväksi kieleksi ihan vaan sen takia, että vaikka norjalaiset varmaankin ruotsia taitavat, me tuskin olisimme ymmärtäneet siitä puheesta sitäkään vähää, mitä ymmärrämme göteborskasta.
Sitten kaikki vaan alkoi kääntyä parhain päin: vuokraamamme kesämökki oli juuri niin edullisen hintainen kuin olimme netistä tarkistaneetkin, mutta viihtyisämpi kuin osasimme odottaakaan! Mökissä oli tehokas lämpöpatteri, vesipiste, astiat ja leveä sänky. Ja TV! Voi sitä iloa.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä yhtäkkiä alkoi paistaa aurinko. TV sai jäädä odottamaan iltaa ja suuntasimme kävelylle kohti rantaa.
Brunvall gård osoittautui monipuoliseksi leirintävaihtoehdoksi, sillä rannan tuntumassa oli suuri asuntovaunu-/liikuteltavien kesäasuntojen alue.
Ranta oli jylhää kalliota. Kaikki hyvät mökkitontit oli todellakin käytetty jo hyödyksi, nimittäin lähelle rantaa oli vaikeahkoa päästä. Toisessa suunnassa lenkkipolkuamme saikin sitten olla niin lähellä vettä, että lenkkarit oli kastua. Merituulesta sai melkein yliannostuksen.
Loppuilta olikin sitten mukava viettää mökin lämmössä eväspitsasta, majoneesiruisleivistä ja kaakaosta nauttien. Ja avattiin me sitten viinipullokin, jonka kanssa syvennyimme seuraamaan paikallista Bumtsibum-ohjelmaa töllöttimestä. Ah, ihanaa
-Leena-
Lauantai
Heräsimme mummonmökistä hyvinvoipina ja lämpiminä. Teimme puuron, maksoimme asumuksen ja totesimme, että myös Brunvall gårdin emäntä oli ystävällinen. Paikasta jäi hyvä jälkimaku. Lähdimme Larvikista pohjoista kohti. Tarkoitus oli ajella pikkuteitä pitkin sisämaahan, luvassa piti olla reissun maisemallisin ajomatka. Ensimmäinen etappi oli kaupunki nimeltä Skien. Ajoimme Civikin parkkiin keskustaan ja lähdimme käppäilemään kävelykadulle. Meillä ei ollut tarkoitus pysähtyä kaupunkiin, mutta keli oli kaunis ja kaupunki näytti kiinnostavalta, joten miksipäs ei.
Skienin keskustassa oli joku lasten tapahtuma ja ihmisiä paljon liikkeellä. Me kävimme kahvittelemassa rantakahvilassa ja tunnin kaupunkikierroksen jälkeen istuimme taas Hondassa. Skien oli ilmeisesti jonkun Henrik Ibsenin kotikaupunki, koska siellä oli kaikkea mahdollista Ibsen juttua, oli monumenttia, taloa ja katua. Ibsen on kai joku paikallinen Samuli Paulaharju. Leena kyllä väitti hänen olleen, joku näytelmäkirjailija, mutta tiedä häntä. Tuskin jääpalloilija ainakaan.
Skienin jälkeen alkoikin varsinaiset pikkutiet. Varsinkin sillat ja alikulut olivat todella kapeita. Normaali tieosuudetkin olivat sellaisia, että sai reippaasti hidastaa jonkun vastaantullessa. Skienistä eteenpäin avautuivat myös reissun parhaat maisemat. Maisemia on vähän vaikea kuvailla ja kameraankaan emme saaneet mitään huippuotoksia, mutta kyllä paikat olivat välillä tosi nättejä. Sellaisia mitä minä ainakin olin Norjasta odottanut. Toki nyt minulle vasta valkeni, jotta sellaiset jyrkkäseinäiset ja paljasrinteiset vuonon reunat sijaitsevat ilmeisesti enemmän länsirannikolla. Näitä Norja esitteistä tuttuja, aivan mielettömiä paikkoja emme reissullamme päässeet näkemään. Tuolla etelässä puuttomia alueita ei juurikaan ollut. Korkeuseroja kylläkin. Mutta myös siellä etelässä pääsimme ajamaan sellaisia teitä, jotka ainakin liikennemerkkien perusteella ovat talvella runsaan lumen takia suljettuja.
Eväät lämmitimme Trangialla jonkun nätin järven rannalla. Ruokarauhaa häiritsi jonkin verran lähellä olleet venekilpailut. Keli pelasti kuitenkin paljon. Aurinko paistoi ja paikalliset jopa uivat siinä meidän vieressämme.
Osloon saavuimme joskus viiden maissa. Silloin vasta Norjan hintataso lävähti silmille. Eristämätön lautamökki siis maksoi siivousmaksun kanssa noin kuusikymppiä. Suihkuun piti ostaa erillinen magneettikortti ja aika oli rajattu: vettä tuli vain kuusi minuuttia. Viereisellä huoltoasemalla ja kaupassa yritimme illalla turhaan käydä ostamassa paria kaljaa: huoltoasemalla niitä ei myyty ja kaupassa myynti oli loppunut jo kuudelta lauantai-illalla. En ole varma olisiko meillä ollut varaakaan ostaa olutta, koska näimme lakanan alta Newcastle merkkisen oluen maksavan 36 paikallista kruunua tölkki. Sikspäkki maksaisi siis hulppeat 25 euroa.
Bensalitra n. 1,5 euroa. Ei paha.
-Jaakko-
Sunnuntai
Aamulla heräsimme hieman kylmissämme lautamokistä. 400 watin pikku patteri ei paljon lämmittänyt, mutta sen kanssa kyllä pärjättiin. Puuron jälkeen lähdimme katsomaan Holmenkolenin urheilualuetta. Holmenkollen oli aivan leirintäalueen lähellä ja päätimme käydä katsomassa miltä Oslo näyttää hyppyrimäen huipulta. Samalla näimme myös hiihtomuseon ja siellä olevan kattavan lumilautanäyttelyn.
Mäkihyppytorni oli pettymys. En nyt sieltä hyppäämään olisi suostunut, mutta odotimme paljon huikeampaa kokemusta. Minä en ole mikään korkeiden paikkojen ystävä, mutta korkeista mäistä Holmenkollenin ympärillä johtuen, en edes potenut korkeanpaikan kammoa.
Hyppyrimäen jälkeen sorruin mainoksen uhriksi ja kävin testaamassa hiihtosimulaattorin. Hyppäsin siis "täysin aidon tuntuisesti" Holmenkollenin hyppyrimäestä ja laskin Lasse Kjusin tavoin jonkun super G radan Keski-Euroopasta. Ja paskat, siellä pimeässä ja heiluvassa kapselissa ei tullut kuin huono olo. Edes vatsanpohjasta ei ottanut kertaakaan.
Holmenkollenilta lähdimme keskustaan. Keli suosi vieläkin ja kiertelimme keskustaa ristiin rastiin. Ihmisiä oli aika paljon liikkeellä ja me seurasimme ihmismassoja. Päädyimme Royal Palacen pihalle.
Istuessamme palatsin piharappusilla alkoi kuninkaallisen kaartin vahdinvaihto. Siirryimme seuraamaan sitä muiden ihmisten tavoin. Käsittämätöntä kuinka nuon vanhanaikaisia asioita vielä on käytössä. Vahdin vaihto kesti varmaan puoli tuntia ja välillä jopa sotilailta itseltään meni pokka siinä ähries. Turhaa ja kallista.
Reissu oli tarkoitus tehdä pienellä budjetilla ja ruoka oli tarkoitus tehdä Ruotsista ostetuista eväistä, mutta sovimme jo lähtiessä, että Oslossa käymme syömässä ravintolassa. Päädyimme johonkin sataman idyllisistä ravintoloista. Paikka oli tosi siisti ja sisustettu vanhojen laivojen osilla ja pienoismalleilla.
Pöytää valitessamme otimme vahingossa pöydän, jonka toisessa päässä istui kaksi suomalaista. Emme tietenkään puhuneet heille sanaakaan. Molemmat tilasimme merellisen ruoan. Minä otin perinteisesti lohta ja Leena otti jonkun sekamelskan, jossa oli ainakin simpukoita, kissakalaa, rapuja ja lohta. Varsinkin Leenan ruoka oli tosi hyvää ja ennenkokematonta. Ennenkokematonta oli myös hinta, joka valkesi vasta laskun tilattuamme. Lasillinen talon viiniä maksoi 10 euroa. Ruoat olivat inhimillisempiä, mutta kyllä ne silti maksoivat 25 euroa per annos. Kannatti kuitenkin kokeilla. Mövenpickin jäätelö jäi kuitenkin rantakioskista ostamatta, kun yksi pallo maksoi 4 euroa. Kelan pitäisi tarkistaa opintotukea, jotta voisi jäätelöllä herkutella.
Oslosta jäi hyvä maku, kaupunki oli nätti, merellinen ja kelikin suosi. Hintataso vain rajoittaa ainakin opiskelijareissuja, joten kyllä se nyt Oslosta vähäksi aikaa. Kuten Larvikin maatilamatkailusta huomasimme, majoitus ja eläminen on huomattavasti kohtuullisemman hintaista etäämpänä pääkaupungista.
Maha täynnä ajelimme Göteborgiin. Civic jaksoi vielä vanhoilla päivillään uurastaa 1000,7 skandinaavista kilometriä.
-Jaakko
Taas oli Civic luvattoman täynnä tavaraa ja navigaattori kovalla koetuksella kun lähdimme suuntaamaan Göteborgin keskustan kautta rajanylityspaikalle – suuntana oli siis Norja. Aikalailla jo alkumatkasta saimme ihailla jylheneviä maisemia ja toinen toistaan suurempia siltoja. Keli oli toki harmaan pilvinen… Ensimmäinen pysähdys 450 kilometrin matkalla tapahtui ennen rajaa, missä sijaitsi oikea ostosparatiisi. Norjassahan kun kaikki on tunnetusti arvokkaampaa.
Ensimmäiset tietullimaksut täytyi pulittaa heti rajanylityksen jälkeen. Yhteensä tulleja Oslon tuntumassa oli kolme, joihin rahaa meni kaiken kaikkiaan 70 paikallista kruunua eli noin 8,5 euroa. Niin, ja nähtiin me matkalla poliisikin: moottoritiellä oli tapahtunut kolari ja liikennettä ohjasi hyvin miellyttävän näköinen nuorimies ;) (Tämän kommentin sanoin ihan ääneen autossakin. Naispoliisi eli ollut kuulemma niin hottis.)
Moottoritietä oli kätevä päästellä ja liikenne sujui hyvin. Tai siis mähän en ajanut, mutta oli helppoa olla kyydissä! Tunneleihin alkoi pidemmän päälle kyllästyä kun radio joka kerta alkoi rätistä ja navigaattori höpöttää ”satelliittivastaanotto poikki”. Niin ja Norjassa isommissa autoissa näytti olevan vihreät rekisterikilvet.
Väsymys ja nälkä alkoivat ottaa otetta allekirjoittaneesta siinä vaiheessa, kun ajoimme hieman harhaan ja vettä tihuutti. Maatilamajapaikasta ei oltu vastattu sähköpostiin, joten yöpymispaikkakin oli epävarma. Pian oikea tienhaara kuitenkin löytyi ja ajoimme monirakennuksisen talon pihaan. Ovikellon soittamisen jälkeen meille tuli avaamaan ovea kouluikäinen pikkupoika. Mutta pikkumieshän puhui ja ymmärsi englantia oikein hyvin ja pian pääsimme sopimaan majoitusasioista tilan isännän kanssa – jolla oli Massikka pihassa (tietenkin Jaakko noteerasi sen heti ensimmäisenä..). Englanti valittiin käytettäväksi kieleksi ihan vaan sen takia, että vaikka norjalaiset varmaankin ruotsia taitavat, me tuskin olisimme ymmärtäneet siitä puheesta sitäkään vähää, mitä ymmärrämme göteborskasta.
Sitten kaikki vaan alkoi kääntyä parhain päin: vuokraamamme kesämökki oli juuri niin edullisen hintainen kuin olimme netistä tarkistaneetkin, mutta viihtyisämpi kuin osasimme odottaakaan! Mökissä oli tehokas lämpöpatteri, vesipiste, astiat ja leveä sänky. Ja TV! Voi sitä iloa.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä yhtäkkiä alkoi paistaa aurinko. TV sai jäädä odottamaan iltaa ja suuntasimme kävelylle kohti rantaa.
Brunvall gård osoittautui monipuoliseksi leirintävaihtoehdoksi, sillä rannan tuntumassa oli suuri asuntovaunu-/liikuteltavien kesäasuntojen alue.
Ranta oli jylhää kalliota. Kaikki hyvät mökkitontit oli todellakin käytetty jo hyödyksi, nimittäin lähelle rantaa oli vaikeahkoa päästä. Toisessa suunnassa lenkkipolkuamme saikin sitten olla niin lähellä vettä, että lenkkarit oli kastua. Merituulesta sai melkein yliannostuksen.
Loppuilta olikin sitten mukava viettää mökin lämmössä eväspitsasta, majoneesiruisleivistä ja kaakaosta nauttien. Ja avattiin me sitten viinipullokin, jonka kanssa syvennyimme seuraamaan paikallista Bumtsibum-ohjelmaa töllöttimestä. Ah, ihanaa
-Leena-
Lauantai
Heräsimme mummonmökistä hyvinvoipina ja lämpiminä. Teimme puuron, maksoimme asumuksen ja totesimme, että myös Brunvall gårdin emäntä oli ystävällinen. Paikasta jäi hyvä jälkimaku. Lähdimme Larvikista pohjoista kohti. Tarkoitus oli ajella pikkuteitä pitkin sisämaahan, luvassa piti olla reissun maisemallisin ajomatka. Ensimmäinen etappi oli kaupunki nimeltä Skien. Ajoimme Civikin parkkiin keskustaan ja lähdimme käppäilemään kävelykadulle. Meillä ei ollut tarkoitus pysähtyä kaupunkiin, mutta keli oli kaunis ja kaupunki näytti kiinnostavalta, joten miksipäs ei.
Skienin keskustassa oli joku lasten tapahtuma ja ihmisiä paljon liikkeellä. Me kävimme kahvittelemassa rantakahvilassa ja tunnin kaupunkikierroksen jälkeen istuimme taas Hondassa. Skien oli ilmeisesti jonkun Henrik Ibsenin kotikaupunki, koska siellä oli kaikkea mahdollista Ibsen juttua, oli monumenttia, taloa ja katua. Ibsen on kai joku paikallinen Samuli Paulaharju. Leena kyllä väitti hänen olleen, joku näytelmäkirjailija, mutta tiedä häntä. Tuskin jääpalloilija ainakaan.
Skienin jälkeen alkoikin varsinaiset pikkutiet. Varsinkin sillat ja alikulut olivat todella kapeita. Normaali tieosuudetkin olivat sellaisia, että sai reippaasti hidastaa jonkun vastaantullessa. Skienistä eteenpäin avautuivat myös reissun parhaat maisemat. Maisemia on vähän vaikea kuvailla ja kameraankaan emme saaneet mitään huippuotoksia, mutta kyllä paikat olivat välillä tosi nättejä. Sellaisia mitä minä ainakin olin Norjasta odottanut. Toki nyt minulle vasta valkeni, jotta sellaiset jyrkkäseinäiset ja paljasrinteiset vuonon reunat sijaitsevat ilmeisesti enemmän länsirannikolla. Näitä Norja esitteistä tuttuja, aivan mielettömiä paikkoja emme reissullamme päässeet näkemään. Tuolla etelässä puuttomia alueita ei juurikaan ollut. Korkeuseroja kylläkin. Mutta myös siellä etelässä pääsimme ajamaan sellaisia teitä, jotka ainakin liikennemerkkien perusteella ovat talvella runsaan lumen takia suljettuja.
Eväät lämmitimme Trangialla jonkun nätin järven rannalla. Ruokarauhaa häiritsi jonkin verran lähellä olleet venekilpailut. Keli pelasti kuitenkin paljon. Aurinko paistoi ja paikalliset jopa uivat siinä meidän vieressämme.
Osloon saavuimme joskus viiden maissa. Silloin vasta Norjan hintataso lävähti silmille. Eristämätön lautamökki siis maksoi siivousmaksun kanssa noin kuusikymppiä. Suihkuun piti ostaa erillinen magneettikortti ja aika oli rajattu: vettä tuli vain kuusi minuuttia. Viereisellä huoltoasemalla ja kaupassa yritimme illalla turhaan käydä ostamassa paria kaljaa: huoltoasemalla niitä ei myyty ja kaupassa myynti oli loppunut jo kuudelta lauantai-illalla. En ole varma olisiko meillä ollut varaakaan ostaa olutta, koska näimme lakanan alta Newcastle merkkisen oluen maksavan 36 paikallista kruunua tölkki. Sikspäkki maksaisi siis hulppeat 25 euroa.
Bensalitra n. 1,5 euroa. Ei paha.
-Jaakko-
Sunnuntai
Aamulla heräsimme hieman kylmissämme lautamokistä. 400 watin pikku patteri ei paljon lämmittänyt, mutta sen kanssa kyllä pärjättiin. Puuron jälkeen lähdimme katsomaan Holmenkolenin urheilualuetta. Holmenkollen oli aivan leirintäalueen lähellä ja päätimme käydä katsomassa miltä Oslo näyttää hyppyrimäen huipulta. Samalla näimme myös hiihtomuseon ja siellä olevan kattavan lumilautanäyttelyn.
Mäkihyppytorni oli pettymys. En nyt sieltä hyppäämään olisi suostunut, mutta odotimme paljon huikeampaa kokemusta. Minä en ole mikään korkeiden paikkojen ystävä, mutta korkeista mäistä Holmenkollenin ympärillä johtuen, en edes potenut korkeanpaikan kammoa.
Hyppyrimäen jälkeen sorruin mainoksen uhriksi ja kävin testaamassa hiihtosimulaattorin. Hyppäsin siis "täysin aidon tuntuisesti" Holmenkollenin hyppyrimäestä ja laskin Lasse Kjusin tavoin jonkun super G radan Keski-Euroopasta. Ja paskat, siellä pimeässä ja heiluvassa kapselissa ei tullut kuin huono olo. Edes vatsanpohjasta ei ottanut kertaakaan.
Holmenkollenilta lähdimme keskustaan. Keli suosi vieläkin ja kiertelimme keskustaa ristiin rastiin. Ihmisiä oli aika paljon liikkeellä ja me seurasimme ihmismassoja. Päädyimme Royal Palacen pihalle.
Istuessamme palatsin piharappusilla alkoi kuninkaallisen kaartin vahdinvaihto. Siirryimme seuraamaan sitä muiden ihmisten tavoin. Käsittämätöntä kuinka nuon vanhanaikaisia asioita vielä on käytössä. Vahdin vaihto kesti varmaan puoli tuntia ja välillä jopa sotilailta itseltään meni pokka siinä ähries. Turhaa ja kallista.
Reissu oli tarkoitus tehdä pienellä budjetilla ja ruoka oli tarkoitus tehdä Ruotsista ostetuista eväistä, mutta sovimme jo lähtiessä, että Oslossa käymme syömässä ravintolassa. Päädyimme johonkin sataman idyllisistä ravintoloista. Paikka oli tosi siisti ja sisustettu vanhojen laivojen osilla ja pienoismalleilla.
Pöytää valitessamme otimme vahingossa pöydän, jonka toisessa päässä istui kaksi suomalaista. Emme tietenkään puhuneet heille sanaakaan. Molemmat tilasimme merellisen ruoan. Minä otin perinteisesti lohta ja Leena otti jonkun sekamelskan, jossa oli ainakin simpukoita, kissakalaa, rapuja ja lohta. Varsinkin Leenan ruoka oli tosi hyvää ja ennenkokematonta. Ennenkokematonta oli myös hinta, joka valkesi vasta laskun tilattuamme. Lasillinen talon viiniä maksoi 10 euroa. Ruoat olivat inhimillisempiä, mutta kyllä ne silti maksoivat 25 euroa per annos. Kannatti kuitenkin kokeilla. Mövenpickin jäätelö jäi kuitenkin rantakioskista ostamatta, kun yksi pallo maksoi 4 euroa. Kelan pitäisi tarkistaa opintotukea, jotta voisi jäätelöllä herkutella.
Oslosta jäi hyvä maku, kaupunki oli nätti, merellinen ja kelikin suosi. Hintataso vain rajoittaa ainakin opiskelijareissuja, joten kyllä se nyt Oslosta vähäksi aikaa. Kuten Larvikin maatilamatkailusta huomasimme, majoitus ja eläminen on huomattavasti kohtuullisemman hintaista etäämpänä pääkaupungista.
Maha täynnä ajelimme Göteborgiin. Civic jaksoi vielä vanhoilla päivillään uurastaa 1000,7 skandinaavista kilometriä.
-Jaakko
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
